Ihmisessä pitää olla kaaosta, jotta hän osaisi synnyttää tanssivan tähden

Olen huomannut suurinta osaa ihmisistä ärsyttävän oma yli-innokkuuteni asioihin, kiljuminen, nauraminen ja niin sanottu "kattoon hyppiminen". Onko oikeasti niin, että ihmiset joiden elämä on tasapaksua ja tylsää, ovatkin vain kateellisia, kun jotkut pystyvät suuriin tunnetiloihin?

Olen pienen elämäni aikana huomannut suurimman osan ihmisistä olevan liian aikuisia, vähän kuin tyhjiä kuoria. Tunnetilat vaihtelevat pienestä kiukusta hymyilyyn. Itse olen toista kastia. Kun olen onnellinen, minä taas NÄYTÄN, TUNNEN, ELÄN sen.. Nauran, kiljun ja hypin tasajalkaa.. Olen onnellinen. Aidosti onnellinen. Syleilen koko elämää ja rakastan pienintäkin kaunista asiaa maailmassa. Kun taas olen surullinen minä itken, huudan, karjun, manaan koko elämän alimpaan helvettiin. Suunnittelen jopa itsemurhaa :D Ryven kaikissa pienimmissäkin surkeissa asioissa ja tartutan pahan olon tuhannen kilometrin säteellä oleville ihmisille. Niin, minua ei ole opetettu olemaan täydellinen vaan AITO.

Onko se aitoa elämää, jos ikinä ei ole mikään huonosti ja eletään vain siinä oravanpyörässä, että mennään aamulla seitsemäksi töihin, ollaan kolmen jälkeen kotona, koko elämä päättyy siihen, että lapsia on vähintään se kaksi kappaletta ja loppuelämä omistetaankin sitten niille. Sitten ne velikullat kasvavat aikuisiksi, käyvät koulut, menevät töihin jne jne. Vittu ei minun elämä tule ainakaan olemaan niin ennalta-arvattavaa ja tylsää. Ei se ole elämistä, se on suorittamista. Suorita juuri tämä tietty kaava ja ole muka onnellinen.

Uskaltakaa kaatua ja nousta ylös uudelleen. Juoskaa niin lujaa, että kompastutte jalkoihinne. Juoskaa kohti seuraavaa päivää ja ottakaa riskejä. Me rakastamme elämää, emme siksi, että olemme tottuneet elämään, vaan koska olemme tottuneet rakastamaan.