Silloin kun koko elämä tuntuu romahtavan

En ole ikinä ollut mitenkään tasapainoinen ihminen. Mielialani vaihtelevat hurjasti, ja jos olen hetken iloinen saatan jo viiden minuutin päästä olla alakuloinen. Olen mielialanvaihteluista huolimatta yrittänyt silti olla hyvä ihminen- ihan kaikille. Toisinaan saan oman pahan oloni vuoksi raivokohtauksia, joiden aikana saatan sanoa pahasti läheisilleni, mutta aina olen pyytänyt anteeksi. Anteeksi pyytäminen kun on yksi elämän tärkeimmistä asioista. Välillä tuntuu, että vaikka kuinka yrittäisi parhaansa ja laittaisi itsensä likoon, se ei kuitenkaan auta. Haluaisin esim. käydä koulua kunnolla, mutta pahan uniongelman takia joudun monesti olemaan poissa, koska jos ei ole saanut unta koko yönä... kouluun meneminen tuntuu vain ylitsepääsemättömän vaikealta. Tuntuu, että elämä vetää joitakin ihmisiä tarkoituksella aina pohjaan, vaikka he ei olisivat mitään pahaa tehneetkään. Onko sillä joku tarkoitus? Ehkä joidenkin ihmisten on koettava ne pahimmat kolhut, että he osaisivat auttaa muita ihmisiä kokemuksen syvällä rintaäänellä, kun sen aika on. En aio kuitenkaan luovuttaa elämän suhteen, en ikinä. Eihän meillä kuitenkaan ole kuin tämä yksi elämä (osa on tosin eri mieltä). Suosittelen siis kaikkia, joita elämä on potkinut päähän olla luovuttamatta. Ehkä moni ovi sulkeutuu siksi, että joskus löytäisi oven, joka on oikea. Todellista rakkautta on vaikeaa löytää. Moni tulee varmasti jatkossakin rikkomaan sydämeni, mutta enhän minä voi löytää sitä todellista sielunkumppania ikinä, jos en vain jatka takapakeista huolimatta etsimistä. Älkää antako elämän takapakkien viedä uskoanne elämään. Aina jostakin löytää sen pienen voiman, jolla jaksaa sinnitellä. Kyllä kaikki vielä lopulta järjestyy. Pimeintä on juuri ennen auringon nousua. Never give up! Kaikkia lukijoitani rakastaen